Perjantaina oli raskauden toinen ja näillä näkymin viimeinen neuvolalääkärikäynti.
Odotin kovasti tietoa siitä, ovatko supistelut alkaneet valmistella kohdunsuuta jo synnytystä varten ja onko muuten kaikki normaalisti.
No, normaali taisi olla päivän sana, sillä lähes kaikessa mitä tutkittiin asiat olivat viikkoihin nähden
normaalisti. Kohdunsuu oli lyhentynyt ja pehmentynyt hieman, mutta 2cm sitä vielä oli jäljellä, eikä avautumista ollut tapahtunut. Vauva oli raivotarjonnassa (Vihaan muuten sanaa "raivotarjonta", jotenkin puistattavan kuuloinen. Menee samaan kastiin inhokkini "masuasukki" kanssa.) ja laskeutunut jo mestoille, mutta ei vielä kiinnittynyt. Jäätävät juilinnat alavatsalla johtuvat varmaan tästä laskeutumisesta. Vielä ei siis synnytys ole käsillä, mutta asiat kuitenkin etenevät oikeaan suuntaan.
Kokoarviota emme vieläkään bebestä saaneet, tämä harmittaa hieman, vaikka ei mikään välttämättömyys olekaan. Yritin lääkäriltä jotakin veikkausta udella, mutta ainoa mitä sain irti oli se, että aika
normaalin kokoiselta vaikuttaa. Toivotaan näin.
Sf-mitta oli kyllä hieman alakanttiin tällä kertaa, mutta lääkäri mittasi sen todella pikaisesti ja täysin eri kohdasta kuin terkkarimme, joten tällä en rupea päätäni vaivaamaan.
Omat arvoni olivat jälleen hyvät, mutta tämä turvotus saa minut kohta hulluksi! Painoni oli noussut alle kahdessa viikossa melkein kaksi kiloa. Ihan järkyttävä määrä nestettä kropassa, eikä helpotusta tule millään keinolla. Pahenee vaan! Jouni jo muutama ilta sitten nauroi jaloilleni, jotka turposivat polvista alaspäin ihan muodottomiksi tukeiksi. Itseäni ei paljon naurattanut. Onneksi mikään muu ei viittaa esimerkiksi raskausmyrkytykseen, voisi nimittäin muuten tämä yhtäkkinen turpeus pelästyttää. No, tämä on vaan nyt kestettävä ja toivottava, että viimeistään synnytyksen jälkeen pääsen tästä vaivasta eroon. Ei niinkään painon takia, vaan tämän epämiellyttävän olon.
Huomenna on muuten ensimmäinen virallinen äippälomapäiväni! Vieläkään en tätä ihan sisäistä. Keskiviikkona kävin töissä viemässä avaimet, saikkulaput ym. ja tietysti läksiäispullat työkavereille. Hengailin varmaan pari tuntia työpaikallani pomoni kanssa, kun tuntui niin haikealta lähteä. Vaikka eihän tämä ole kuin väliaikaista.
Sain myös ihania lahjoja ja kukkia kotiin viemisiksi, kiitos näistä työkavereilleni.
Nyt vaan täytyy asennoitua positiivisesti tämän uuden ajanjakson alkuun elämässäni. Yrittää nauttia tästä ajasta ennen Tirrin syntymää, kun voin rentoutua, tehdä omia juttuja, nähdä paljon kavereita ja touhuta varastoon kaikkea kivaa Jounin kanssa. Valmistautua elämäni tärkeimmän työn, äitiyden, alkamiseen.
